(Uusi postaussarja: Kahvikupposen äärellä postaukset ovat sensuroimatonta ja rosoista, yleensä aamuista ajatusten virtaa päässäni vellovista itselleni ajankohtaisista aiheista.)
Haluaisitko kovasti jotain muutosta elämääsi, mutta jostain syystä sinusta tuntuu kuin sinun ja tuon tavoitteen välissä olisi jokin kummallinen muuri. Välillä pääset ehkä jo hyvään vauhtiin muutoksen suhteen, mutta aina tuo este putkahtaa aina jostain eteen.
Eräs pelkää laihtuvansa ja löytävänsä uuden elämäntavan, vaikka sitä kovasti haluaa. Toinen haaveilee omasta talosta, mutta tekee kaikkensa ettei pääsisi rikastumaan. Kuulostaako hassulta? Miksi joku pelkäisi rikastuvansa? Miksi joku haaveilee hoikemmasta olemuksesta mutta mättää naamaansa karkkia päivästä päivään?
Mukavuusalue. Se ei tarkoita välttämättä mitään mukavaa, vaikka se siltä saattaa virheellisesti kuulostaa.
Mukavuusalueesi voi löytyä esimerkiksi sohvanpohjalta itsesäälin ja sipsipussin kanssa tai ainaisesta senttien laskemisesta ja kituuttamisesta.
Hauskaahan se ainainen tarjousten perässä juokseminen ja vanhojen tavaroiden säästäminen varmuuden varalle ei kuitenkaan yleensä ole. Siihen kun vielä yhdistää sen, että sättii itseään jokaisesta hutiostoksesta niin varsinainen soppa on valmis.
Miksi siis pahoinvoivana sohvanpohjalla tai köyhyydessä kituuttavana on niin kiva olla?
Se on se paikka missä on tottunut olemaan. Mukavuusalue on siis niitä totuttuja malleja, tuttuja tuntemuksia joihin on helppo tuudittautua.
Minä nyt tunnustan. Olen yksi niistä joka pelkää rahaa.
Rahan pelkääminen ei ole hyvä asia, koska taloudellinen hyvinvointi on osa ihmisen kokonaisvaltaista hyvinvointia.
Minut on kasvattanut sota-ajan lapsi ja sen kyllä huomaa. Lapsuudessani meillä säästettiin jopa tyhjät jogurttipurkit retkimukeiksi ja vanhat jäätelöpakkaukset säilytysrasioiksi. Ruoka oli aina edullista kotiruokaa eikä meillä esimerkiksi matkusteltu.
Olen tottunut laskemaan senttejä (ja aikoinaan pennejä), kilpailuttamaan edullisimmat sopimukset, ostamaan ruokaa edullisesti ja säästämään ostoksissani. Säästäminen on toki tietyllä tapaa nautinnollista. Ei kuitenkaan enää siinä vaiheessa kun huomaat KonMari-projektin lykkääntyvän ja lykkääntyvän kun säästäisit mielellään kaiken vanhan minkä olet ostanut (myös ne hutiostokset) ja kaiken uuden ostaminen stressaa niin että otsasuoni sykkii.
Olen aina ostanut kaiken alennuksista, tarjouksista tai käytettynä. Olen ollut ihan helvetin hyvä siinä, mutta nyt saa riittää.
KonMari-projekti saa jatkua ja heitän pois kaiken sen (tavaran) mitä en enää rakasta ja hankin tilalle sellaista mikä tuo iloa. Ostan vihdoin ne ruokailupöydän tuolit mistä olen haaveillut. Koska olen sen arvoinen.
Koska olen sen arvoinen.
Olen nimittäin tässä ihmetellyt, että miten muilla on niin hienot kodit kivoine tavaroineen ja minulla ei vaikka rahaakin olisi. No miksiköhän? Siksi etten osta koskaan mitään.
Joku kierrätyksestä ja ympäristöystävällisyydestä siellä nyt varmasti kauhistuu, mutta kauhistukoon. Suurinpiirtein 30 vuotta olen jo tässä kierrättänyt, ainakin 25 vuotta elänyt ilman autoa ja ulkomaillakin käynyt lentokoneella kaksi kertaa. Mun hiilijalanjälki ei niitä suurimpia maailmassa tule koskaan olemaan, vaikka sisustaisinkin kotini osittain uusilla tavaroilla.
Tietysti jatkossakin laitta kiertoon kaiken minkä voin. Ostan myös itselleni hyvälaatuista, pitkäikäistä ja mahdollisuuksien mukaan luonnonmukaista ja ympäristöystävällistä, kosja kertakäyttökulttuuri ei vaan ole mun juttu.
Teen myös tarvittavat muutokset, jotta alkaisin ansaita enemmän rahaa ja lopetan oman yritystoimintani sabotoimisen. Ei rahaa tarvitse pelätä. Kyllä osaan sitä käyttää jos sitä vahingossa pääsee ihan liiaksi asti kertymään. Haluan muutosta nyt, jotta en siirtäisi omia pelkojani jälkikasvulleni.
Täytyy antaa pelon paikalleen jämähtämisestä voittaa muutoksen pelko, jotta muutos on mahdollinen.
Onko sinulla jokin pelko, joka estää sinua? Mistä muutoksesta sinä haaveilet?
Seuraa minua:
