Natasa H | syys 18, 2017 | momlife - äitiys on lahja elämältä, Päiväkirja
Eilen 17.9 me juhlittiin ensimmäistä hääpäivää. Vähän yli kaksi vuotta sitten tapasimme ja vuosi sitten sanoimmekin toisillemme Kulosaaren kirkossa tahdon, kauniissa syksyisessä ja aurinkoisessa säässä. Aurinko helli meitä myös tänä vuonna ensimmäisenä häiden vuosipäivänä.
Joku hullu joskus kauhisteli ”nopeaa etenemistä”, mutta kun kolahtaa niin silloin kolahtaa.
Onneksemme Lilin kummitäti pääsi hoitotädiksi sillä aikaa kun me hipsimme hetkeksi Herttoniemen kartanolla sijaitsevaan Wanhaan Myllyyn hääpäivän ateriaa nauttimaan kahden kesken.
Edellisestä kahdenkeskisestä hetkestä onkin ehtinyt vierähtää jo kaksi kuukautta ia tämä pieni irtiotto tuli kyllä ehdottomasti tarpeeseen. Pakko myöntää kuitenkin, että jännitti hirmuisesti jättää oma pienokainen jonkun toisen hoiviin.
Uskaltauduin nauttimaan jopa lasillisen shampanjaa päivän kunniaksi. Ateriaksi valitsimme valmiin 3 ruokalajin menun, jossa oli alkuruokana kantarellikeittoa, pääruuaksi villisorsaa ja jälkkäriksi juustokakkua. Kaikki oli hyvää ja annoksetkin sen kokoisia ettei jäänyt nälkä.
Kantarellikeitto oli niin hyvää että olisi tehnyt melkein mieli nuolla lautanen 😀
Pääruoan villisorsa oli uusi kokemus meille, ei siitä uutta suosikkiruokaa tullut, mutta hyvää oli. Lisukkeet erinomaisia.
Jälkiruoka kruunasi kokonaisuuden. Söin kerrankin jotain herkkua hitaasti 😀 Enkä edes miettinyt koko aikaa Liliä.
Myös aviomies oli herkullinen.
Meillä oli ennen Lilin syntymää tapana pitää sunnuntaisin aina ”treffipäivä”. Sunnuntait oli pyhitetty siis yhteiselle ajalle, nykyään tälläistä ei pääse joka sunnuntai, mutta täytyy järjestää kahdenkeskisiä hetkiä jossain vaiheessa vähintään kerran kuussa. On mukava päästä rauhassa nauttimaan toistemme seurasta.
Ja naureskeltiin eilen, että oli mukava kerrankin päästä valmiiseen pöytään, normaalisti kun Jesse joutuu rakentaa kaikki huonekalut itse 😉 Se oli mun keksimä tosi hauska juttu. Totta tosin 😀
Kuluneen vuoden aikana olisi minulta kysytty minä päivänä tahansa, että olenko onnellinen, niin olisin joutunut vastaamaan että olen. Olen ollut joka päivä onnellinen.
Olen ollut avioliitossani onnellinen myös niinä päivinä jos jokin on vähän huolettanut, sillä olen tiennyt että meillä on aina toisemme ja että selviämme yhdessä ihan mistä tahansa. Mulla on maailman paras aviomies. Mummini sanoin: ”Mittatilausmies”.
Mittatilausmieheni kanssa muistamme kertoa joka päivä toisillemme että olemme tärkeitä, autamme aina tarvittaessa ja olemme tukena kaikessa.
Mitä eroa on tykkäämisellä ja rakastamisella? Buddha sanoi: Kun tykkää kukasta, sen vain poimii ylös. Kun rakastaa kukkaa, sitä kastelee joka päivä.
Mun oma vinkkini onnistuneeseen avioliittoon: Muistakaa pussata joka päivä ja sopikaa riidat ennen nukkumaanmenoa. Älkää antako auringon laskea vihanne ylle.
Seuraa minua:
Instagramissa
Facebookissa
Bloglovin’issa
Natasa H | syys 11, 2017 | Päiväkirja
Eilen 10.9.2017 meidän rakas pieni Lili sai nimensä mukavien kastejuhlien merkeissä.
Juhlapaikalle matkustettiin tuttuun tapaan limusiinilla, kaakut ja muut sylitavarana.
Lili oli koko kastejuhlan ajan hienosti hiljaa ja nukkui miltei koko juhlat läpeensä.
Oltiin väkerretty leipomuksia koko lauantai, ensimmäistä kertaa elämässäni kokeilin sokerikuorrutetun täytekakun tekemistä ja sehän menikin sitten loppupeleissä sellaisiksi hommiksi, että kuorrute yön aikana vettyi jääkaapissa ja sain sitten rapsutella sen irti vielä sunnuntaiaamuna ja kuorruttaa uudelleen. (Ei ollut kakkukupua päällä jääkaapissa ja välissä oli kreemi! 😉 ) Tätä se äitiys on! 😀
Sylikummi Henna leipoi mokkapalat.
Hieno päivä kokonaisuudessaan, kiitos kaikille osallistujille! Lili sai paljon hienoja lahjojakin, niistä lisää tuonnempana. Tänään aion viettää rennosti omia synttäreitä pyöreitä vuosia täyttäen, toinen ristiäiskakkukin jäi maisteltavaksi. Kätevää.
Seuraa minua:
Instagramissa
Facebookissa
Bloglovin’issa
Natasa H | elo 30, 2017 | Kategorioimaton, Päiväkirja, wellness - hyvinvointi
Oletko sinäkin täydellisyyden tavoittelija? Minä olen. Aina vähän.
Tykkään yleensä kun kaikki on just eikä melkein. Jotain sinnepäin harvoin kelpaa, mutta onneksi olen jo pikkuhiljaa alkanut tottua ajatukseen että täydellistä ei ole olemassakaan ja että riittävän hyvä on myös tarpeeksi hyvä.
Työssäni yrittäjänä olen tottunut suorittamaan. Vartaloni suhteen olen täydellisyyden tavoittelusta jo luopunut, miksi se on muun suhteen niin vaikeaa?
Miten täydellisyyden tavoittelu onnistuu vauva-arjessa? Voin sanoa että täällä ainakin melko puolivillaisin tuloksin.
Mulla on päivässä aina tiettyjä asioita jotka mun on ”pakko” saada tehtyä ja tietysti tietyllä tavalla. Arvatkaa olenko saanut ne kaikki tehtyä joka päivä tässä viimeisen kuukauden aikana. No en.
”Eilen jäi sänky petaamatta”
Eilen jäi sänky petaamatta ja blogikirjoitus vatsalihasten erkaumasta puolitiehen. Ajatus katkesi ja oli pakko tyytyä jatkamaan kirjoittelua myöhemmin.
Paljon jäi muutakin tekemättä ja sain itseni kiinni jälleen kerran ruoskimasta itseäni kaiken tekemättömän vuoksi. Mutta olikohan tuo itsensä sättiminen kuitenkaan aiheellista?
Sainhan minä paljon myös tehtyä, ja oikeastaan kaikki mitä päivittäin saan tehtyä on ihan tarpeeksi näin äitiyslomalla.
Tarpeeksi on jo se, että vietän aikaa vauvan kanssa. Ruokin, juttelen ja vaihdan vaipan.
Käytiin me pikkuisen kanssa myös kävelyllä ja ehdin pumpata vähän maitoakin talteen. Illalla sain blogitekstinkin melkein valmiiksi ja kyllä blogi ehtii vähän odottaa.
Tyhjensin astianpesukoneenkin. Näin kun asioita listaa, huomaan tehneeni yllättävän paljon.
”Pikkuhiljaa pieni ihminen pakottaa minut päästämään irti täydellisyyden tavoittelusta.”
Täytyy vaan välillä muistuttaa itseäni tosissaan: Päivä ei ole epäonnistunut vaikka en ehtinyt tehdä kaikkea. Minä en ole epäonnistunut. En vaikka joku niin väittäisi.
Vauva-arki kulkee omalla painollaan, se on aitoa elämää. Täydellistä, vaikka se ei menisikään juuri niinkuin olit suunnitellut.
Pikkuhiljaa pieni ihminen pakottaa minut päästämään irti täydellisyyden tavoittelusta. Taas yksi asia mistä saan olla hänelle ikuisesti kiitollinen. Kärsivällisyyttä hän on jo opettanut rutkasti.
Tänään tein sen päätöksen. En haluakaan olla täydellinen. Tästä tekstistä ei tullut täydellinen, mutta toivottavasti ymmärrätte pointin.
Tavoitteletko sinäkin liikaa täydellisyyttä? Kerro kommentteihin oma kokemuksesi 🙂
Seuraa minua:
Instagramissa
Facebookissa
Bloglovin’issa
Natasa H | heinä 28, 2017 | family - perhe on tärkein, Kategorioimaton, momlife - äitiys on lahja elämältä, Päiväkirja, pregnancy - odotus on ihanaa aikaa
Vihdoin… mä oon kirjottanut tätä postausta niin monta päivää. Muisti pätkii ja on pitänyt toimia ruokinta-automaattina. Tässä tulee synnytyskertomus (kuvia olisi ollut enemmän, mutta sunnuntaina Jessen puhelin halusi pussata kaupan lattiaa ja hajosi) :
Koko alkuviikon oli tullut harjoitussupistuksia tiheästi. Torstaina 20.7.2017 raskausviikolla 39+3, aamu valkeni minulle jo kolmen aikaan kummallisen voimakkaisiin ja säännöllisiin supistuksiin. Kestoltaan supistukset olivat lyhyitä, n.10sekunnin pituisia ja tulivat säännöllisesti 10 minuutin välein.
Arvasin heti, että tänään vielä lähdetään synnyttämään. Olin kokoajan ajatellut että meidän pikkuinen ei laskettuun aikaan asti odottele.
Soittelin synnytyssairaalaan jossa sanottiin että supistusten pitäisi olla kestoltaan kuitenkin paljon pidempiä ja tulla tiheämmin. Sieltä sitten toki tiedusteltiin myös perinteiseen tapaan, että olenko ottanut Panadolia?
-No en, enkä ota. Olin haaveillut luomusynnytyksestä ilman lääkkeellistä kivunlievitystä.
Kävin herättämässä Jessen, jotta pysyisimme paremmin laskuissa siitä kuinka usein supistuksia tuli. Kivut olivat aika kovia, tuntui selässä ja alavatsalla ”menkkamaista jomotusta” kertaa about tuhat. Jesse lämmitti minulle vehnätyynyn ja kävimme nukkumaan pariksi tunniksi välillä heräten tyynyä lämmittämään. Vehnätyyny auttoi niin hyvin, että sainkin nukuttua.
Meni pari tuntia, supistukset olivat kestoltaan pidempiä ja soitin taas sairaalaan, jossa nyt kerrottiin että niitä pitäisi tulla vieläkin useammin ja että kotona voisin olla niin pitkään kuin tuntuu hyvältä.
Vähän epäilytti tuon neuvon ja korkean kipukynnykseni yhdistelmä. Osaisinko lähteä tarpeeksi ajoissa?
Supistuksia tuli 12 aikaan päivällä vielä säännöllisemmin, nyt se ”ohjeen mukainen määrä” minuutin pituisia ja kolme 10 minuutin sisään. Soitin taas sairaalaan. Nytkö pitää lähteä?
-Oletko ottanut nyt Panadolia?
-No en. Edelleenkään.
Ei ollut vielä aika lähteä. Kipua lievitin koko kotonaoloajan hengailemalla jumppapallon päällä, lämpimässä suihkussa ja vehnätyynyllä.
Jesse hieroi alaselkääni aina supistuksen tullessa ja paineli akupisteitä. Kuuntelin rytmikästä musiikkia, tanssin ja kävelin. Makuullaan oli huono olla.
Supistukset pysyivät säännöllisinä, voimistuivat ja pisimmät kestivät jo kaksikin minuuttia putkeen kivuliaina.
Kahden aikaan päivällä tuli melkein stoppi. Supistukset harvenivat pariksi tunniksi, mutta olivat entistä kivuliaampia ja pidempiä.
Ehdittiin jo hetken miettiä että tässäkö tämä nyt oli, kunnes välit tihenivät taas ja yhden supistuksen kesto pysyi minuutissa.
17:50 Soitin Naistenklinikalle kun tuntui että nyt tulee lähtö. Supistukset olivat todella kivuliaita.
Naistenklinikalla oli täyttä, joten soittoa Kätilöopistolle. Sieltä sain neuvon, että koska en kivunlievitystä halua, niin ihan turha vielä tulla.
Perus ”niin kauan kuin kotona tuntuu hyvältä” ja ”kannattaa ottaa Panadol”. No ei tuntunut hyvältä, mutta pärjäilin.
Arvottiin hetki lähdetäänkö vaiko eikö lähdetä. Kyyti olisi ”vaarilta” tulossa kun vaan tarvitaan. Päätettiin että ei nyt sittenkään lähdetä.
18:36 Vessakäynnin ja verenvuodon jälkeen tulikin äkkilähtö.
18:41 Limusiinikyyti tuli pihaan. Kyllä, kirjaimellisesti limusiinkikyyti. Ylpeän vaari-ihmisen juttuja 😀
19:23 Meidät kirjattiin sisään Kätilöopistolle. Kätilö tarkasti saavuttuamme missä mennään. Sormelle auki. Ajattelin että ei voi olla totta. Pakkohan tämän oli nyt olla pidemmälle edennyt. Kätilö kuitenkin sanoi että kyllä tästä varmasti synnytys vielä saadaan, mutta ehkä menisi pidempään kuin kuviteltu. Meidät passitettiin kävelylle ja sovimme että 21:15 olisimme takaisin ja katsottaisiin tilannetta uusin silmin.
Kävely tyssäsi melko äkkiä kuitenkin jo Kättärin oville kun alkoi supistaa kovasti. Jesse hieroi selkääni. (Tämän oli kuulemma todistanut myös ikkunasta kurkkinut ”Taalasmaa” vauva-aiheisesta facebookryhmästä. Yes you! ) Palattiin heti takaisin sisälle. Supisteli kivuliaasti. Kävely oli miltei mahdotonta.
Menimme huoneeseen, pötkötin hetken pedillä ja menin vessaan pissalle. Ei tullutkaan pissaa, tuli lapsivesi.
Painoin kutsunappia ja kätilö tuli ihmeissään huoneeseen, hän ei tiennyt että olimmekin tulleet jo takaisin.
20:45 Kätilö kirjasi lapsivedet menneeksi ja tarkisti missä mennään. 5 cm auki. Tilanne oli siis edennyt sormelle auki tilanteesta lapsivesien menoon ja tähän alle tunnissa.
Yritin levätä hetken sängyllä, kätilö haki lämminvesipullon koska kaikessa tohinassa vehnätyyny tietenkin oli unohtunut kotiin. Olin vähän aikaa seisoma-asennossa käyrillä, makuulla sattui niin paljon. Hoin useaan kertaan että haluan kakalle 😀 (oikeasti tämä oli jo ponnistamisen tarve, mutta kätilö ei ymmärtänyt.
Jossain vaiheessa yhdeksän ja kymmenen välillä tuli kätilöille vuoronvaihto, ponnistamisen tarve koveni (sanoin taas haluavani kakalle 😀 ) kätilömme Raakel tajusi heti että kyseessä oli tarve ponnistaa, kurkkasi tilanteen totesi että vielä ei saa.
En millään pystynyt olla ponnistamatta vaikka kuinka yritin rentoutua, joten haaveeni kokonaan luomusta synnytyksestä oli historiaa. En halunnut pitkittää ja hankaloittaa synnytystä joten otin avuksi ensin ilokaasun ja sitten epiduraalin. Epiduraali toimi mainiosti enkä tuntenut oloani edes epäonnistuneeksi vaikka luomusynnytystä ei nyt sitten tullutkaan. Nyt sain hillittyä ponnistamisen tarvetta.
Meni vain muutama hetki ja olinkin sitten jo kokonaan auki.
00:00 Ponnistusvaihe aloitettiin seisten, Jesse tuki minua kokoajan ja kuuntelimme rentouttavaa soittolistaa Spotifysta.
Siitä sitten kätilön ohjeistamana siirryin pedille kontilleen, josta lopulta päädyin kyljelleni. Synnytyskertomukseen oli kuitenkin hassusti kirjattu puoli-istuva asento.
Ponnistaa en suostunut väkisin vaan himmailin aina vähän repeämien välttämiseksi. Yritin rentoutua parhaani mukaan. Eniten jännittikin tietysti se vaihe kun pitää tehdä kätilön kanssa yhteistyötä se hetki kun repeämiä yleensä syntyy.
01:06 Päivän jo käännyttyä perjantaiksi, tunnin rauhallisen väkerryksen jälkeen tyttö vihdoin syntyi. Rääkäisy kertoi heti että täällä ollaan! Ja vielä Hannele-mumin nimipäivänä 😉 48cm ja 3175g.
Hommasta selvisin siis ilman repeämiä, leikkausta tai muita hankaluuksia. Lantionpohjan lihaksia aloin etsiä jo heti synnytyspedillä ja löysinkin tuntuman aika hyvin heti.
Vauva voi hyvin ja Jesse pesi hänen tukan samalla kun minä kävin suihkussa. Kinaa iholta emme halunneet pestä pois.
Osastolle pääsimme vasta aamuyöstä, Jesse joutui lähtemään taksilla kotiin koska kaikki perhehuoneet olivat täynnä.
Jäin vauvan kanssa pötköttelemään sänkyyn ja pidinkin pienokaista vierihoidossa koko sairaala-ajan.
Jesse oli seuranamme melkein kokonaan tuon perjantain (jäi sairaalalounas syömättä kun hän tuli paikalle Hanko-sushin lajitelmien kera <3 ) meillä kävi myös vieraita lahjojen kera. Lauantai-päiväkin oltiin yhdessä koko perhe ja silloin päästiinkin jo illasta kotiutumaan. Periaatteessa ehdimme siis olla vain yhden yön sairaalassa.
Kotiutumiskyytinä pienelle prinsessalle toimi vaarin ajama limusiini. Tästä on aika hankala pistää enää paremmaksi autokyydin suhteen 😀 Mikähän oli mun ensimmäinen autokyyti? Ei ainakaan limo.
Synnytys oli kokemuksena minulle todella miellyttävä eikä mikään jäänyt kaivelemaan mieltä, myös kotiutumisen jälkeen kaikki on mennyt hienosti.
Annoinkin synnytykselle pisteitä ihan täyden kympin. Kaikki meni just niinkuin oli tarkoitettu ja pieni rakas prinsessa on nyt sylissä.
Aika vauhdillahan siinä sitten edettiin kun vauhtiin päästiin, lapsivesien menosta noin 4,5h päästä kun oli jo vauva maailmassa.
Imetys lähti heti hienosti käyntiin jo sairaalassa ja nyt maitoa jo nouseekin tosi hyvin. Tyttö on välillä (yleensä) vaan kauhea tohottaja ettei meinaa malttaa etsiä nänniä 😀
Hassua on katsoa taas omaa kroppaa, tuntuu niin rimpulalta kun tuntuu että kaikki lihakset ovat kadonneet johonkin ja tissit vaan kasvaa kasvamistaan. Palautuminen on lähtenyt mielestäni oikein hyvin käyntiin.
Tästä on hyvä jatkaa <3 Olen onnellinen. Ollaan onnellisia. Koko perhe.
Natasa H | heinä 17, 2017 | Päiväkirja, pregnancy - odotus on ihanaa aikaa
Viimeistä päivää viedään raskausviikolla 39 eli 38+6 plakkarissa. Pieniä merkkejä synnytyksen lähestymisestä olen ollut bongaavinani koko viikon. On ollut jomotusta, vihlovaa kipua ja kerran jo mietin josko lapsivedet ovat alkaneet valua.
Maha on laskeutunut ja anopin mukaan ihan kypsän näköinen kuulemma. Tänään supistelee jo enemmänkin. Huomiseksihan tuo Jesse oli vatsan asukkaan kanssa sopinut syntymäpäivän. Saa nähdä pitääkö pienokainen sopimuksesta kiinni 😉
Viimeisiä hankintojakin vauvalle on vielä tehty, ostin ihan super suloisen pupupehmonkin hänelle sänkyyn koristeeksi. Pitää nyt vähän olla jotain söpöä turhakettakin.
Perjantaina oli Jessen viimeinen työpäivä ennen kesälomaa (ja mahdollista jatkoksi tulevaa isyysvapaata), melkein kaksi vuotta kovaa työtä miehellä takana ilman lomaa. Oli mulla tarkoitus järkätä jotain tosi spesiaaliaki hänelle, mutta päädyttiin sitten ravintolaruokaan ja rauhalliseen kotihengailuun.
Ihanaa saada viettää aikaa kahden oikein kunnolla taas pitkästä aikaa. Lauantaina tosin hetken ehdin luulla että ilo oli vain lyhytaikainen.
Olin lähettänyt Jessen heittämään mun FB-kirppiksellä myymiä elokuvia ostajalle tuohon ihan lähelle meidän kotia. Jesse laittoi mulle viestiä, että kaupat oli hoidettu ja oli tulossa kotiin päin.
Joitakin minuutteja myöhemmin kuulin ASEEN LAUKAUKSIA pihalla! Olisiko ääni kuitenkin voinut olla jotain muuta? Ei, kyllä ne oli aseen laukauksia.
Yritin soittaa Jesselle. Ei vastausta. Arvatkaa iskikö paniikki? Minä viimeisilläni raskaana ja joku nyt ampui mun miehen? Sydän kurkussa odotin ja sekunnit tuntui minuuteilta tai tunneilta.
Nopea ajatuksenjuoksuni toi mieleen viime talvelta tapauksen, jossa nuori äiti jäi yksin lapsen kanssa vain muutama viikko vauvan syntymän jälkeen. Sydäntä puristi. Muutenkin sitä on raskaana niin herkillä ja kun vielä rakastaa toista niin älyttömän paljon…
Parin minuutin päästä kuulin kuitenkin kun avain kääntyi kotioven lukossa. Jesse kertoi että oli nähnyt 50-100m päästä kun poliisi oli ampunut meidän viereisen talon edessä jotain miestä kohti. Halasin Jesseä niin lujaa kuin ikinä pystyin.
Onneksi ampuja oli poliisi, eikä joku hörhö. Pystyi ainakin oikeasti lohduttautumaan sillä, että Jesse ei ollut vaarassa. Ja onneksi mun mieheni oli kunnossa! Jotenkin tälläinen asia taas muistutti siitä, että täytyy ihan oikeasti olla kiitollinen jokaisesta päivästä jonka saamme viettää täällä rakkaidemme kanssa.
Vaikka unelmoimme ehkä suurista, on tärkeä muistaa elää myös hetkessä eikä miettiä ainoastaan leppoisia eläkepäiviä etukäteen.
Kuva Rv 32: casualfoto.fi
Rakastakaa, halatkaa, halutkaa ja kuunnelkaa toisianne. Koskaan ei voi tietää mitä tapahtuu ja milloin on se viimeinen päivä.
Seuraa minua
Instagramissa
Facebookissa
Bloglovin’issa
Natasa H | kesä 26, 2017 | Kategorioimaton, Päiväkirja
Koko viime viikon olin jotenkin erityisen fiiliksissä elämästä ja tuntui tosi vahvasti siltä, että osa mun villeistä unelmista voi toteutua jo ihan lähiaikoina. Osan fiiliksistä voi varmaan pistää myös raskaushormonien piikkiin, mutta silti! Elämä on kaunista ja ihanaa ja vielä suuremmat asiat odottavat minua vielä <3
Kun elämä tuntuu potkivan aina päähän, voi tulevaisuuden maalailu kauniiksi olla haastavampaa. Ennen en todellakaan uskaltanut unelmoida sellaisista asioista mistä nykyään. Silloin mulla oli aina joku raja mielessä, että tuon voin ehkä vielä saavuttaa mutta siihen se sitten jää. Sama koski niin fyysisiä tavoitteita (ulkomuotoa), työtä, perhettä kuin raha-asioitakin. Nyt tuntuu usein ihan oikeasti siltä ettei taivaskaan ole rajana mulle. Olen tajunnut, että suurin osa niistä tyypeisä jotka on saavuttaneet mun mittapuulla jotain suurta ja mielenkiintoista, eivät ole saaneet sitä kaikkea suoraan syliinsä vaan sen eteen on pitänyt tehdä todella töitä.
Tää koko homma lähti mulla oikeastaan käyntiin varmaan vasta 2015, kun työttömänä ja rahattomana tein oman elämäntapamuutoksen siivittämänä päätöksen seurata unelmaani ja intohimoani ja ilmoittautua opiskelemaan hyvinvointialalle personal traineriksi ilman mitään tietoa, millä tuon koulutuksen maksaisin.
Päätin ilmoittautuessani, että kyllä mä sen rahoituksen keksin ja olihan siinä toki keksittävääkin kun koulutuksella oli useampi tonni hintaa. Tuolloin miehenikin oli vielä työtä etsimässä, mutta tuki minua päätöksessäni 100% josta olen hänelle varmasti ikuisesti kiitollinen. En voisi sanoa, että kovin moni muu olisi mua näissä kaikissa ideoissani tukenutkaan mua näin kuin Jesse.
Kaikki sujui suunnitelmien mukaan ja rahoitus koulutukselle löytyi omasta (ja miehen) taskusta. Vietettiin myös häät samana vuonna kuin valmistuin, perustin kauan haaveenani olleen yrityksen, tulin raskaaksi loppuvuodesta.. mitä vielä 😀 Unelmat alkoivat toteutua yksi toisensa jälkeen ja oikeastaan ainoa mitä olin muuttanut ajatusmaailmassani oli se, että ylipäänsä uskalsin unelmoida ja että olin PÄÄTTÄNYT onnistua ja tehdä tarvittavat toimenpiteet onnistuakseni.
Olin lopettanut pelkäämisen ja jatkuvan epäonnistumisen mahdollisuuden vatvomisen. Jos olisin ”epäonnistunut” niin mitä sitten? Olisin päätynyt samaan tilanteeseen mistä olin lähtenyt, ei mitään sen kummempaa. Suosittelen myös jättämään heittäytymättä olosuhteiden uhriksi elämässä jos sellaiseen on taipumusta. Voin sanoa että mun olisi niin helppo ollut uhriutua monestakin asiasta mitä olen kokenut.
Kuulostaako liian yksinkertaiselta ollakseen totta? Ehkä, mutta totta se on silti. Kaikki ei ehkä onnistu ja mene juuri niinkuin sinä olet sen päässäsi kaavaillut aikataulun ja toteutuksen suhteen, mutta asioilla on tapana lutviutua ja unelmien tulla luoksesi. Jari Sarasvuon sanoin: Ajallaan ja tavallaan. Olen mä tässä välissä ehtinyt ”epäonnistuakin” jo muutamaan otteeseen tän yritykseni kanssa, mutta eteenpäin on menty jokaisesta vastoinkäymisestä.
Tällä viikolla mun asiantuntijanaama pääsi ekaa kertaa lehteenkin, Fit-lehteen tarkemmin ottaen. Mä olin tästä pienenpienestä lehtijutusta niin innoissani etten meinannu pöksyissäni pysyä. Olen ylpeä itsestäni, kaikista näistä pienistä saavutuksista ja siihen mihin olen menossa. Olen tehnyt ihan hitosti töitä ja aion tehdä edelleenkin.
Mä rakastan auttaa ihmisiä pääsemään hyvinvointitavoitteisiinsa ja toinen mahtava juttu mitä tapahtuikin viimeviikolla olikin se kun mun ekan nettivalmennuksen päätyttyä sain ihan huippua palautetta valmennuksessa olleelta joka pudotti tuon 8 viikon aikana 14 kiloa painoa! Wou! Tästä on siis erittäin hyvä jatkaa taivalta valmentajana <3 Tiedän että voin olla myös tulevalle lapsellemme parempi äiti, kun elän unelmilleni ja saan toteuttaa itseäni. Yrittäjyys mahdollistaa myös sen, että voin olla lapseni kanssa enemmän kotona.
Jos siis unelmoit jostain villistä, kuten ammatinvaihdosta, muutosta johonkin lämpimään tai oikeastaan ihan mistä tahansa niin mun vinkki on että lähde vaan toteuttamaan unelmaasi! Keksi ne keinot ja tee se työ. Se tulee olemaan kaikki sen arvoista.
Mistä sinä unelmoit? Oletko jo alkanut tavoitella unelmiasi?
