Kaikki mitä halusin (enkä tiennyt haluavani) on tässä.

Dreams always come from behind you, not right between your eyes. It sneaks up on you. But when you have a dream, it doesn’t often come at you screaming in your face, ”This is who you are, this is what you must be for the rest of your life.” Sometimes a dream almost whispers. And I’ve always said to my kids, the hardest thing to listen to—your instincts, your human personal intuition—always whispers; it never shouts. Very hard to hear. So you have to every day of your lives be ready to hear what whispers in your ear; it very rarely shouts. And if you can listen to the whisper, and if it tickles your heart, and it’s something you think you want to do for the rest of your life, then that is going to be what you do for the rest of your life, and we will benefit from everything you do. -Steven Spielberg

Eräällä päivällisellä mieheni kanssa istuessani, heräsi päähäni hassu ajatus. Usein pyydetään ihmistä miettimään, että missä näkee itsensä viiden vuoden kuluttua. Viisi vuotta sitten en todella olisi voinut nähdä itseäni tässä missä olen nyt. Luulen että sillon en kyennyt näkemään itseäni missään.

Silloin olin 24 vuotias, opiskelin oppisopimuksella taidekehystäjäksi. Olin aina tykännyt käsillä tekemisestä, sekä taiteesta ja tuntui että tuo ammatti sopisi minulle kuin nakutettu. Kyllähän se kivaa puuhaa olikin, sain olla luova ja sain olla tekemisissä ihmisten kanssa asiakaspalvelijana. Tuolloin myös melkein 10 vuotta kestänyt parisuhteeni veteli viimeisiään, olimme kasvaneet kovaa vauhtia erilleen. Sinänsä ei ehkä kovinkaan yllättävää kun on ollut yhdessä teini-ikäisestä asti.

Minulla oli kaksi kissaa, joista toinen oli vakavasti sairastunut ja toipuva leikkauspotilas. Asuin Klaukkalassa, kylässä jossa olinkin asunut koko pienen ikäni. Kamppailin erilaisten terveysongelmien, kuten kilpirauhasen vajaatoiminnan kanssa. Olin useinmiten masentunut, väsynyt ja elämäntapani olivat retuperällä.

Muutamien vuosien,  hauskojen sattumusten, kokeilujen ja mutkien kautta ollaankin sitten tässä päivässä, missä en olisi varmasti koskaan uskonut olevani:

Tänään olen naimisissa maailman ihanimman miehen kanssa (En olisi toden totta osannut kuvitella, että päädyn Porvoolaisen vapaaottelijan kanssa naimisiin 😀 ), meille on syntymässä kesällä esikoinen, vaikka viisi vuotta sitten en ollut varma haluanko koskaan lapsia. Asumme Helsingissä, vaikka olin kuvitellut aina pysyväni ikuisesti turvallisesti Klaukkalassa. Täytän syksyllä 30 vuotta, eikä se pelota.

 

Olen ehtinyt hankkimaan taidekehystäjäkoulutuksen lisäksi itselleni toisenkin ammatin ja työskentelen Personal Trainerina omassa yrityksessäni. Työssäni saan toteuttaa itseäni ja joka päivä herään innostuneena uuteen päivään, enkä enää rimpuile masennuksen ja väsymyksen kanssa. Olen löytänyt itselleni sopivan ja terveellisen tavan liikkua ja syödä ja kilpirauhanenkin on taltutettu kiltiksi. Toinen rakkaista kissoistani valitettavasti poistui tästä maailmasta tammikuussa ja kaipaus on kova. Tuo kissa oli elämäni ensimmäinen suuri menetys, mutta elämä on jatkunut suurimman surun jälkeen ja tunnen itseni onnelliseksi. Minulla on kaikki mitä tarvitsen, ja siitä syystä uskallan unelmoida myös suuremmasta.

Olen ollut nyt jo jonkin aikaa esimerkiksi siinä tilanteessa, että en ole oikeastaan halunnut esimerkiksi ostaa mitään tavaroita, enkä ole osannut toivoa mitään lahjaksikaan. Oikeasti minusta tuntuu että minulla on jo kaikkea 😀

Elän unelmaani joka päivä. Parasta on kun saan jakaa tämän kaiken niin rakkaan miehen kanssa, ja sydäntäni lämmittää se, että tulevalle lapsellemme voin tarjota heti elämän alkuun sellaista, mitä minulla ei ennen elämässäni ollut.

Kun löytää elämälleen tarkoituksen, voi elää rauhallisin mielin tässä päivässä, ilman huolta huomisesta.

-Natasa