Viimeistä päivää viedään raskausviikolla 39 eli 38+6 plakkarissa. Pieniä merkkejä synnytyksen lähestymisestä olen ollut bongaavinani koko viikon. On ollut jomotusta, vihlovaa kipua ja kerran jo mietin josko lapsivedet ovat alkaneet valua.
Maha on laskeutunut ja anopin mukaan ihan kypsän näköinen kuulemma. Tänään supistelee jo enemmänkin. Huomiseksihan tuo Jesse oli vatsan asukkaan kanssa sopinut syntymäpäivän. Saa nähdä pitääkö pienokainen sopimuksesta kiinni 😉
Viimeisiä hankintojakin vauvalle on vielä tehty, ostin ihan super suloisen pupupehmonkin hänelle sänkyyn koristeeksi. Pitää nyt vähän olla jotain söpöä turhakettakin.
Perjantaina oli Jessen viimeinen työpäivä ennen kesälomaa (ja mahdollista jatkoksi tulevaa isyysvapaata), melkein kaksi vuotta kovaa työtä miehellä takana ilman lomaa. Oli mulla tarkoitus järkätä jotain tosi spesiaaliaki hänelle, mutta päädyttiin sitten ravintolaruokaan ja rauhalliseen kotihengailuun.
Ihanaa saada viettää aikaa kahden oikein kunnolla taas pitkästä aikaa. Lauantaina tosin hetken ehdin luulla että ilo oli vain lyhytaikainen.
Olin lähettänyt Jessen heittämään mun FB-kirppiksellä myymiä elokuvia ostajalle tuohon ihan lähelle meidän kotia. Jesse laittoi mulle viestiä, että kaupat oli hoidettu ja oli tulossa kotiin päin.
Joitakin minuutteja myöhemmin kuulin ASEEN LAUKAUKSIA pihalla! Olisiko ääni kuitenkin voinut olla jotain muuta? Ei, kyllä ne oli aseen laukauksia.
Yritin soittaa Jesselle. Ei vastausta. Arvatkaa iskikö paniikki? Minä viimeisilläni raskaana ja joku nyt ampui mun miehen? Sydän kurkussa odotin ja sekunnit tuntui minuuteilta tai tunneilta.
Nopea ajatuksenjuoksuni toi mieleen viime talvelta tapauksen, jossa nuori äiti jäi yksin lapsen kanssa vain muutama viikko vauvan syntymän jälkeen. Sydäntä puristi. Muutenkin sitä on raskaana niin herkillä ja kun vielä rakastaa toista niin älyttömän paljon…
Parin minuutin päästä kuulin kuitenkin kun avain kääntyi kotioven lukossa. Jesse kertoi että oli nähnyt 50-100m päästä kun poliisi oli ampunut meidän viereisen talon edessä jotain miestä kohti. Halasin Jesseä niin lujaa kuin ikinä pystyin.
Onneksi ampuja oli poliisi, eikä joku hörhö. Pystyi ainakin oikeasti lohduttautumaan sillä, että Jesse ei ollut vaarassa. Ja onneksi mun mieheni oli kunnossa! Jotenkin tälläinen asia taas muistutti siitä, että täytyy ihan oikeasti olla kiitollinen jokaisesta päivästä jonka saamme viettää täällä rakkaidemme kanssa.
Vaikka unelmoimme ehkä suurista, on tärkeä muistaa elää myös hetkessä eikä miettiä ainoastaan leppoisia eläkepäiviä etukäteen.
Kuva Rv 32: casualfoto.fi
Rakastakaa, halatkaa, halutkaa ja kuunnelkaa toisianne. Koskaan ei voi tietää mitä tapahtuu ja milloin on se viimeinen päivä.
Seuraa minua
