Miksi en saisi suhtautua tulevaan synnytykseen rennosti?

Mulle on ruvettu puhuu niin paljon joka suunnasta, et pitäisi alkaa valmistautua synnytykseen ja sen suhteen myös pahimpaan, mut mä en halua.

Mä haluan nauttia tästä raskaudesta loppuun saakka, oli se maalilinja sit minkänäkönen tahansa. Mä oon koittanut valmistautua koitokseen pitämällä itsestäni ja vatsan asukkaasta hyvää huolta ja uskon et se on kaikki mitä mä oikeasti voin edes tehdä.

Pääsin onneksi yli siitä alkuraskauden pelosta, et kaikki menis kuitenkin päin pyllyä, niin en tosiaan halua sitä fiilistä takas.

On eriasia vähän suunnitella, miettiä kivunlievitystä tai lempparisynnytystapaa kun miettiä, et mitä sit jos joudunki teholle tai kuolen. Kaikki me ollaan erilaisia, kaikilla meillä on omat kroppamme mut lähtökohtaisesti naisen vartalo on synnytystä varten tarkoitettu ja uskon että suurimmalla osalla meistä se toimii myös siinä tilanteessa oikeanlaisella tavalla.

Jotkut tästä naureskelee, että enhän mä mitään tiedä kun esikoista vasta odotan. En tiedäkään!

En tiedä miten mun käy, mut en aio panikoida etukäteen. En mä mieti kauppareissullekaan lähtiessä sitä, et mitä jos joku ajaa mun päälle.

Paras mun mielestä on vaan luottaa siihen et kaikki menee hyvin. Se on vähintään parasta mitä voin tehdä mun omalle mielenterveydelle.

Oletteko te muut kokeneet painostusta synnytykseen ja sen erikoistilanteisiin valmistautumiseen?

Natasa Höök